käärepapereita, bussilippu ja kinderlelu.

8 serkkua, mummit ja vaarit, tädit, sedät, äidin ja isän serkut, niitten muksut, naapurit ja niitten eksät, perheet ja juuret, ja lisäks 694 kaveria, 4 ystävää ja 2 parasta kaveria. Älä sano ettet muka kyllästyis kertomaan mitä teit tänään ihan jokaiselle noista. Joka päivä. No ei ihan, mutta kyllä siinä viikon aikana aika hyvin se sama tarina "En mitään ihmeellistä, juu menee koulu hyvin, koira on toki kasvanu, poikaystävä on vieläki söpö ja iskän haulikko pysyny sängyn alla, ja onon, on ikävä" tulee vatvottua.

Näin käy jos muuttaa toiselle puolelle maapalloa,

ja siks tajusin et ehkä se blogi ois sittenki iha järkevä ajatus.

Sanoisin että ihan jokainen on joskus muuttanu elämänsä aikana. Onhan se kivaa ja jännää mutta yhyy kun pitää mennä uuteen kouluun ja yhyy kun kaverit jää kotikaupunkiin. Ootte onnekkaita; ne uudet kaverit puhuu ja pukeutuu samalla tavalla ja eiku vaa hyppäät bussiin nii näät jo vanhat kaverit. Ite oon nyt puoltoista vuotta asunu Amerikassa, ja tiiän tasan tarkkaan miltä ikävä tuntuu.

Muistan ku tulin kasille, uus koulu ja en tuntenu yhtäkää naamaa vielä, ekan päivän istuin autossa ku äiti yritti työntää mua ulos ovesta. Sillon ihan oikeesti tuntu et mut ois syöty elävältä. Veli lähti juosten autosta ja kyllä mäki sieltä sit uskaltauduin. Olihan kaikki ihan kivoi ja ystävällisii, mutku en mä vaa millään ymmärtäny mitä ne sano. Vääriin luokkiin menin varmaa jokasella tunnilla ja ne kengät mitä mulla oli jalassa oli ihan erilaiset ku muilla. Jos ikinä muutat muuhun maahan, vinkkinä, naurat vaan mukana, hymyilet ja nyökyttelet, se on ainoo keino selvitä. Ja meet ja ostat ne pirun kengät, ne samat mitä muilla on, mut muista piilottaa ne vanhat kaapin perille koska niitä tuut tarvitsee.

Ai miks? Mä säästin Fazerin sinisen käärepapereita, bussilipun, h&m'n hintalappuja, cittarin muovikassi ja on mulla vieläkin se Jessen antama lelu Kindermunasta. Ai miksi? Ihan vaan koska, jos nyt joskus tulee koti-ikävä. Ja noi muistuttaa mua ehkä eniten mun entisestä elämästä. Viime kesänä kävin käymässä Suomessa, ihan kivaa juu, mut erilaista. Kaikki sano tervetuloa, ihan ku oisin joku vieras. Kaveritki oli muuttunu, ja kaikki sano, ja syytti et olin ite muuttunu myös. No tottakai, kuka muuttaa toiselle puolelle maata vuodeks ja pysyy entisellään? Viimenen tippa oli, kun kävin kattomas sitä taloo jossa olin asunu 11 vuotta. Löysin 5 kääpiöspinserii räkyttämästä, sen vanhan kiipeilypuun jonka mahlaa aina pienenä syötii kaadettuna, hirveet kukkaistutukset ja montun, jossa se hiekkalaatikko oli ollu. Ei se ollu mun koti enää. Nyt oon sen jo tajunnu ja hyväksyny ja näin ketkä mun oikeita kavereita on. Ja sen vuoden koti-ikävän jälkeen oon vihdoinki tajunnu, et mul on sitä elämää ikävä, ei sitä Suomea mikskä se on muuttunu. Pää-asia on, että oikeet ystävät säilyi, sain uusia ja nyt on kaks elämää, elämä tavallisena suomalaisena, ja suomalaisena Amerikassa.